Kielen ilmaisuissa ja sanojen takana on paljon sellaista, mitä ei tule aina ajatelleeksi. Sana “yhteisöllisyys” on esimerkki sellaisesta käsitekimpusta, joka tuottaa jokaiselle sanan käyttäjälle vähän erilaisia merkityksiä. Meistä jokaisen olisi hyvä aika ajoin pysähtyä miettimään käyttämiämme sanoja ja sanontoja.
Se, miten puhumme ja kirjoitamme, on perustaltaan kulttuurisesti opittua. Muovailemme kieltä kuitenkin aivan itse ja erityisesti merkitysten ja motiivien suhteen. Kieleen liittyy usein voimakas tunneilmaisu ja myös ilman muuta, ajattelu. Tunneilmaisun suhteen, voimme esim. päättää olla vallan puhumatta ja ajattelun suhteen vanha viisaus sanoo, että ‘sitä saa, mitä tilaa’ ja uudempi viisaus samasta asiasta muotoilee asian ‘keskity siihen, mitä haluat’ tai ‘katso siihen suuntaan, mihin haluat mennä’.
Useimmilla meistä on ainakin yksi tai useampia sanontoja elämän eri tilanteisiin. Väritämme tapahtumia sanoilla kuin kuvakirjaa. Harvoin tulee ajatelleeksi, että siihen, miten elämänsä kuvakirjaa sanoilla värittää voi vaikuttaa ja että se, miten värittää, vaikuttaa oikeasti kokemukseen tapahtuneesta. Jos päivittäin sanon olevani ‘ihan poikki ja että elämä on raskasta’, tai että, ‘ei tästä tule yhtään mitään’, alan itsekin uskoa siihen. Asiahan voi olla tosi, mutta asiantila ei parane sitä vahvistamalla ja muita syyttämällä vaan toimimalla, tekemällä jotakin asian hyväksi. On myös suureksi avuksi, kun muistaa arjessaan sen, että voi muuttaa vain itseään – ei toisia. Kun itse toimii toisin, voi hyvin olla, että kaikukin vastaa erilailla kuin ennen.
On inhimillistä, että ihminen ei jaksa aina tehdä itse asian hyväksi, eikä se aina ole mahdollistakaan ja silloin mielestäni kuvaan astuu yhteisöllisyys, joka merkitsee tässä tapauksessa välittämistä. Joku ihminen, toinen – ei siis välttämättä vain läheinen tai omainen – tulee apuun. On hyvä muistaa, että apua voi olla oikeassa kohdassa lausuttu rohkaiseva ja kannustava sana, luottamuksen osoitus, läsnäolo ja kokemuksen jakaminen, yksinkertainen teko tai jokin konkreettinen apu, vaikka käytännön asiasta tai asioista huolehtiminen. Voi kysyä ‘miten voin olla avuksi’? Yhteisöllisyys ei kuitenkaan koskaan voi olla hyväksikäyttöä. Tällaisen yhteisöllisyyden tunnistaa yleensä siitä, että se on pakonomaista ja ulkokohtaista eikä siinä toimiminen tuota iloa.
Yhteisöllisyys työssä merkitsee myös esim., että ottaa muut huomioon ja arvioi omat menestymisen motiivinsa ja kriteerinsä myös henkisen hyvinvoinnin kannalta. Miten annan arvoa toisille ja itselleni ja miten teen työni siinä suhteessa? Sama koskee terveyttä ja minäkuvaa, koska en voi oikein kunnioittaa itseäni, jos en kunnioita kanssaihmisiäni. Vuorovaikutussuhteissa yhteisöllisyys merkitsee jakamista ja hyvin paljon oppimista toinen toisiltaan. Yhteisöllisyys on myös sitä, että voi turvallisesti olla joukossa oma itsensä.
Luovaa ajattelua kannustavaan yhteisöllisyyteen kuuluu pohtiva, vastavuoroinen keskustelu ja asioiden tarkastelu erilaisista näkökulmista. Ihmettely ja kyseenalaistaminen kuuluvat jokaisen perusoikeuksiin. Puhutaan myös ihmisen “käyttöteoriasta”, siitä, millä uskomuksilla ja mielestään tosiasioilla elämänsä varustaa ja miten niiden mukaan toimii: millaisin nimilapuin nimeämme erilaiset asiat. Tässä vastakohtaisuudet ovat keskeistä käyttötavaraa – arvotamme asiat ja tapahtumat hyvä-paha-akselilla vain pieniä sävyjä vaihdellen. Tätä voisi miettiä: Mihin perustan tietoni? Onko se oikeasti totta?
Miksi pyrkiä rakentamaan parempaa maailmaa erityisesti inhimillisessä mielessä? Eikö kaikki ole vain luonnon valintaa, jossa parhaat valioyksilöt pärjäävät ja menestyvät? Historia kuitenkin opettaa meille jotain muutakin kuin käytyjä sotia ja valintaa. Kautta aikojen on ihminen etsinyt merkitystä elämälleen ja ratkaisuilleen. Kirjallisuus on täynnään ihmisen pohdintoja siitä, mikä on hyvää ja oikein. Aina vaan on merkityksen mentävä aukko – ja jokainen ihminen voi löytää omansa. Sen ei tarvitse olla mikään suuri asia vaan esim. sellainen toiminta, missä voi toimia aidosti omana itsenään. Yhteisöllinen voi olla myös yksin ollessaan, vaikkapa silloin kun lukee, kirjoittaa ja unelmoi paremmasta maailmasta. Maailma sinänsä olisi varmaan aika tylsä paikka, jos kaikki menisi aina niin kuin toivomme.
Henkinen hyvinvointi on itsessään laajaakin laajempi käsite, jonka alle avoimuutta, suvaitsevaisuutta ja myötätuntoa lisäävä yhteisöllisyys uppoaa. Olemme oppineet ajattelemaan vastakohtien avulla ja yhteisöllisyydestä puhuttaessa usein janan toiseen päähän sijoitetaan yksilö. Näkökulmaa on hyvä muuttaa ja ajatella janan sijasta spiraalia, mikä sisältää molemmat tasot, kummankaan tason hukkumatta toisiinsa. Yksilöllisyys on osa yhteisöllisyyttä ja yhteisöllisyys yksilöllisyyttä.
Pelkkä yksilöllisyys on todella yksinäistä ja henkiseen hyvinvointiin tarvitaan yhteisöllisyyttä. Yksilön ei tarvitsisi olla yksin, eikä yksin “oman onnensa seppä”, mikä voi johtaa helposti narsistiseen minäkuvaan omasta paremmuudesta ja etevämmyydestä tai pärjäämisen markkinoilla epäonnistumisen jälkeen tapahtuvaan syrjäytymiseen ja eristäytymiseen. Edellisestä ei kuitenkaan seuraa, että ihmisen ei yksilönä olisi tarpeen kehittää itseään, kysyä ja ihmetellä, ei vain maailman vaan myös omaa menoaan.
Itsestään oppii paljon kuuntelemalla, miten puhuu itselleen ja muille: Mitä sanoja ja arvotuksia käyttää toistuvasti? Mitkä teemat toistuvat ajattelussa ja puheessa. Mikä niissä mielestämme on hyvää, mikä ei? Missä on teemojen “juuri” tai alkulähde? Onko joku uskomus taustalla? Voisiko toimia toisin? Miten olla yksilönä yhteisöllinen?
Olemme siis edelleen yksilöitä ja vastuullisia valinnoistamme inhimillisessä mittakaavassa. Emme kuitenkaan koskaan ole täysin yksin vaan aina osa jotain suurempaa kokonaisuutta, mitä se sitten kellekin tarkoittaa. On hyvä pohtia hyvinvointinsa perusteita myös yhteisöllisyyden näkökulmasta. Mitä yhteisöllisyys voisi merkitä? Miten olen yhteisöllinen vai olenko? Asiaa tulisi tarkastella myös muusta kuin hyötynäkökulmasta katsoen.
Terveisin Marja